Julkaistu

Onko virtuaalimaailman ulkopuolella elämää?

Maria kävi pari viikkkoa sitten Ateenassa ja osallistui siellä järjestettyyn kansainväliseen draamakonferenssiin. Lue, mitä Maria oivalsi viime hetkellä, minkälaisia ongelmatilanteita peliriippuvuus voi aiheuttaa lapsiperheissä ja miten päättyi foorumiteatterityöpajassa esitetty kosinta.

Viikonlopusta riitti aineksia yhteensä neljään blogikirjoitukseen. Tämä on osa 3/4.

 

Lauantaiaamuna olin menossa konferenssiin pitämään työpajaa, jonka olin vetänyt samalla rungolla useita kertoja ennenkin. Oloni oli aika itsevarma. Ainoa asia, mikä minua jännitti, oli työpajan aloittaminen.

Vaikka olen ammatiltani opettaja, en pidä huomion keskipisteenä olemisesta. Vieraassa porukassa puhuminen usein jännittää minua.

Päätin noudattaa omaa neuvoani

Bussimatkalla konferenssiin harjoittelin mielessäni. Olin suunnitellut aloittavani esittelemällä itseni sekä työpajan aiheen, sisällön ja teorian. Jännitys vain kasvoi: sydän tykytti, hengitys kiihtyi ja ajatukset sinkoilivat sinne tänne.

Mietin, mikä jännittämiseen oikein auttaisi. Sitten minulla välähti! Neuvon oppilaita aina edes hieman lämmittelemään ennen esiintymistä. Samaa korosti Ilonakin lokakuun Demoketussa, jonka aiheena oli esiintymisjännitys.

Niinpä muutin viime hetkellä suunnitelmaa. Aloitin työpajan esittelemällä itseni. Heti perään ohjasin ensimmäisen lämmittelyleikin, ja vasta sen jälkeen avasin työpajan rakennetta ja foorumiteatterin teoriaa. Eikä se sitten jännittänytkään enää yhtään.

Foorumiteatteri tekee digiloikan

Työpajan aiheena oli digitalisaation mukanaan tuomat haasteet. Osallistujat saivat yhdessä suunnitella lyhyet näytelmät, joissa tuotiin esille heidän oikeassa elämässä kohtaamiaan ongelmia.

Katsoimme näytelmät ja yritimme yhdessä ratkaista tilanteet foorumiteatterin avulla eli neuvomalla näytelmän henkilöhahmoja, miten heidän tulisi muuttaa omaa käytöstään.

Pääsimme ratkomaan kahden perheen ongelmia: toisessa vanhempien oli vaikea asettaa lapsen pelaamiselle rajoja ja toisessa taas lasta kiusattiin koulussa, koska äiti ei antanut pelata ollenkaan. Yhdessä näytelmässä lapsen mieli sekoitti pelin ja oikean maailman keskenään, mikä aiheutti vaarallisen tilanteen.

Mobiiliromatiikkaa

Käsittelimme myös kohtaamisen ongelmia nykymaailmassa, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus häiriintyy jatkuvan kännykän tuijottamisen vuoksi. Pohdimme, tarvitaanko kaikkien inhimillisten toimintojen suorittamiseen jokin sovellus ja onko ihan kaikki postattava someen.

Erityisesti kyseisen näytelmän loppukohtaus jäi oivaltavuudessaan mieleeni: Päähenkilöä kosittiin, mutta sormuksen sijaan rasiasta paljastui uusi iPhone. Kaverit seisoivat metrin päässä ja ikuistivat tilanteen kännyköillään. Kun ensimmäiset kuvat eivät onnistuneet, tilanne piti lavastaa vielä uusiksi.

Kun henkilöhahmot yleisön ohjeistamina joutuivat laittamaan välillä puhelimet taskuun, koko tarina sai uuden vireen. Hahmojen välillä käytiin upeita keskusteluita ja jokainen koki tulleensa aidosti nähdyksi. Se juuri on foorumiteatterinkin tarkoitus: tehdä tilanteet näkyviksi.

Kaikkien työpajaani osallistuneiden mielestä älypuhelimet ovat hyödyllisiä ja videopelejä on joskus kiva pelata. On kuitenkin tärkeä myöntää teknologian mukanaan tuomat ongelmat. Lue lisää Eduketun koulutuksesta Foorumiteatteri tekee digiloikan.

Ateenan konferenssi -sarjan seuraava osa julkaistaan maanantaina. Pysy kuulolla, niin saat tietää, mitä tarkoittaa performatiivinen pedagogiikka, minkälaisesta koulusta nuoret haaveilevat ja mikä on tämän talven uusi muotiväri. Edellisen postauksen pääset lukemaan täältä.

Julkaistu

Onko tärkeämpää vaikuttaa älykkäältä vai tulla  ymmärretyksi?

Maria kävi viime viikonloppuna Ateenassa ja osallistui siellä järjestettyyn kansainväliseen draamakonferenssiin. Lue, minkälaiset vessat ateenalaisessa hienostokoulussa on, miksi konferenssista saatiin blogiin vain yksi valokuva ja mikä on Marian mielestä pahin konferenssimoka.

Viikonlopusta riitti aineksia yhteensä neljään blogikirjoitukseen. Tämä on osa 2/4.

 

 

Osallistuin ensimmäistä kertaa näin suureen kansainväliseen konferenssiin, joten ihmeteltävää riitti kaiken kiinnostavan sisällön lisäksi. Oli hienoa kuunnella kreikankielistä luentoa kuulokkeiden kautta englanniksi simultaanitulkattuna ja vähemmän hienoa huomata, että ateenalaisen hienostokoulun yleisessä naistenvessassa oli pöntön sijaan reikä lattiassa.

Puheen pitäjä: älä tee näin

Konferenssi oli kaksikielinen, joten osallistujista kaikki, joiden äidinkieli oli jokin muu kuin kreikka, joutuivat puhumaan englantia. Tämä houkutteli joitakin kansainvälisiä vieraita tekemään pahimman mahdollisen virheen: viikonlopun aikana kuuntelin parikin englanninkielistä esitelmää, jotka luettiin suoraan paperista.

Ei-natiivit puhujat pahoittelivat aluksi omaa huonoa kielitaitoaan ja alkoivat sitten ladella ulkoa opeteltuja, tieteellistä jargonia sisältäviä puheitaan, joista yleisössä istunut ei-natiivi ei meinannut saada selkoa monestakaan eri syystä. Ensinnäkin tieteelliselle tekstille tyypilliset rakenteet ovat usein kuulijan korvaan liian monimutkaisia.

Toiseksi puheen sisällön ymmärrettävyyteen vaikuttaa myös puheen rytmi ja painotukset oikeissa kohdissa – jos puhuja ei tiedä, mitä yrittää sanoa, hän ei osaa rytmittää sanomaansa oikein. Sama pätee sivistyssanoihin, joita ei itse ymmärrä eikä osaa siksi lausua.

Viestinsä välittymisestä epävarmaa esiintyjää on myös vaikea katsella, sillä vaivaantuneisuuden tunne yleensä välittyy yleisöön asti. Ei voi kuin todeta, että Eduketun Esiintymisjännityskoulutuksesta olisi ollut monelle konferenssin puhujalle hyötyä!

Tee näin

Onneksi suurin osa konferenssin puhujista sentään tajusi käyttää sellaista kieltä, jota itsekin ymmärtävät. Kas, siinä avain onnistuneeseen viestintään!

Neuvoni siis kaikille kielitaidostaan epävarmoille akateemikoille kuuluu näin: kannattaa joko opetella ja sisäistää kaikki hienot termit ja rakenteet ennen esiintymistilannetta tai sitten selittää asia omin sanoin. Jos ei itse tajua, mitä puhuu, ei sitä todennäköisesti tajua kukaan muukaan. Silloin kaikki puheen valmistelemiseen nähty vaiva valuu vessanreiästä viemäriin.

Sama neuvo pätee oikeastaan kaikille esiintyjille peruskoululaisista presidenttiin. Jos tehtävänä on selittää luokkatovereille, mitkä ovat viron kielen ominaispiirteet, ei kannata lukea vastausta suoraan Wikipediasta, jos ei itsekään tiedä, mikä on puolisuppea illabiaalinen keskivokaali tai astevaihtelun perussääntö.

Parhaan konferenssipäivän surkea päätös

Konferenssi oli erittäin antoisa yhtä takaiskua lukuun ottamatta. Lauantai-iltana matkustin väsyneenä mutta onnellisena bussilla majapaikkaani. Kyydistä noustuani huomasin, että joku ovela pitkäkyntinen oli vienyt kännykän käsilaukustani.

Kuvittelin pitäneeni laukusta koko ajan huolta, mutta ikävä kyllä näin pääsi silti käymään. Sinne katosivat muun muassa kaikki päivän aikana ottamani valokuvat. Onneksi olin sentään yhden selfien ehtinyt postata someen – ja onneksi kaikki muistiinpanot oli kirjoitettu kynällä lehtiöön!

Ateenan konferenssi -sarjan seuraava osa julkaistaan ensi viikolla. Pysy kuulolla, niin saat tietää, mitä Maria oivalsi viime hetkellä, minkälaisia ongelmatilanteita peliriippuvuus voi aiheuttaa lapsiperheissä ja miten päättyi foorumiteatterityöpajassa esitetty kosinta. Edellisen postauksen pääset lukemaan täältä.

Julkaistu

Opettaja ja virheiden tekemisen taito

”Katsokaapa kaikki tätä nuorta neitoa, joka istuu niin hauskan näköisenä tässä luokan keskellä.”

Näin aloittaa yläasteen maantiedon ja biologian opettajani oppitunnin ja viittaa kommentillaan minuun. Olen juuri lukenut John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlan ja salaisesti ihastunut sekä kirjassa esiintyvään karismaattiseen meribiologiin että häntä muistuttavaan opettajaani, joka tosin kalojen sijaan tutkii lintuja. Luokkatoverini kääntyvät pulpeteissaan ja tuijottavat minua. Poskeni kipunoivat ja helahdan tulipunaiseksi.

”Tätä ilmiötä, joka hänen kasvoillaan tapahtuu, voidaan kutsua hyväksi pintaverenkierroksi. Tunnin aiheena onkin ihmisen verenkierto.” Nauramme, ja tunti alkaa. Minuakin naurattaa ja olen hyvilläni saamastani huomiosta. Kerron myöhemmin juttua hyvänä kaskuna eteenpäin.

En koskaan uskaltaisi alustaa omaa oppituntiani näin, ja hyvä niin. En tiedä tunsiko opettajani minut tarpeeksi hyvin vai oliko tarinan onnellinen loppu sattumaa. Jos esimerkkinä olisi ollut minua ujompi oppilas, olisi opettaja toiminut julmasti.

Hyvä pintaverenkiertoni on toki ärsyttänyt minua työurani varrella. Se ei kuitenkaan rajannut ammatinvalintaani: opetan sekä ohjaan teatteria ja luennoin yliopistolla vuorovaikutustaidoista tuleville opettajille ja asiantuntijoille. Punastelen välillä edelleen, mutta lasken siitä leikkiä, sillä olen huomannut sen rohkaisevan opiskelijoitani. En ole koskaan epäillyt ammatillista osaamistani siksi, että vereni kohisee kovaa. Minulle on käynyt hyvin.

Teetän yliopisto-opiskelijoiden vuorovaikutuskurssin lopuksi oppimispäiväkirjan, jossa asiantuntijoiksi ja opettajiksi valmistuvat pohtivat omaa oppimistaan ja vuorovaikutustaitojaan. Eräällä kurssilla kaikki opiskelijat olivat suoriutuneet kurssin aikana käytännön harjoituksista niin hyvin, että epäilin asettaneeni riman liian matalalle. Oppivatkohan he kurssilla mitään? Olivatko vuorovaikutustehtävät tarpeeksi haastavia?

Opiskelijoiden oppimispäiväkirjat kertoivat kuitenkin toista tarinaa. Moni kertoi kärsivänsä esiintymisjännityksestä ja että vuorovaikutustilanteiden pelko oli vaikuttanut paitsi yliopisto-opinnoista suoriutumiseen, myös ammatinvalintaan. Osa oli valinnut opettajalinjan sijaan asiantuntijalinjan juuri siksi, etteivät he uskoneet olevansa jännittämisensä takia opettajamateriaalia. Onneksi kurssin myötä monen opiskelijan käsitys itsestä ja omasta osaamisesta muuttui ja samalla omat ammatilliset mahdollisuudet näyttäytyivät entistä laajempina.

Miksi opiskelija ajattelee, ettei tiettyyn ammattiin voi opiskella, jos jännittää? Eivätkö he ole koskaan nähneet ammattilaisen pelkäävän mitään? Epäonnistuiko heidän oma opettajansa koskaan luokan edessä? Entä kuinka opettaja suhtautui siihen, jos opetus ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan?

Kumpi on oppimisen kannalta parempi, kokeilla rohkeasti uutta ja ajoittain epäonnistua, vai tähdätä taatusti toimivaan lopputulokseen?

Opiskelijani pelkäsivät epäonnistumista, naurunalaiseksi joutumista, virheiden aiheuttamaa häpeää ja uskottavuuden menettämistä, vain muutamia mainitakseni. Kuinka näistä peloista voisi vapautua ja rohkaistua uteliaasti kokeilemaan ilman virheiden pelkoa?

Ensi keskiviikkona 24.10. Demoketun aiheena on esiintymisjännitys. Koulutuksessa tarkastelemme kriittisesti mm. sitä, millaisia vuorovaikutustaitoja ja -strategioita todella opetamme (vai opetammeko taitoja ollenkaan). Kysymme, oppiiko oppilas, jos jokainen ryhmätyötilanne on pelkkää selviytymistä. Pohdimme, kuinka kouluaika voisi olla jännittäjälle jotain muuta, kuin suoriutumista piinallisista tehtävistä, jotta opettaja voisi antaa hänelle kaikista opetussuunnitelman osa-alueista arvosanan. Lokakuun Demoketun tavoitteena on antaa konkreettisia työkaluja vuorovaikutustaitojen opettamiseen, myös jännittäjille.

Lämpimästi tervetuloa mukaan!