Julkaistu

Onko tärkeämpää vaikuttaa älykkäältä vai tulla  ymmärretyksi?

Maria kävi viime viikonloppuna Ateenassa ja osallistui siellä järjestettyyn kansainväliseen draamakonferenssiin. Lue, minkälaiset vessat ateenalaisessa hienostokoulussa on, miksi konferenssista saatiin blogiin vain yksi valokuva ja mikä on Marian mielestä pahin konferenssimoka.

Viikonlopusta riitti aineksia yhteensä neljään blogikirjoitukseen. Tämä on osa 2/4.

 

 

Osallistuin ensimmäistä kertaa näin suureen kansainväliseen konferenssiin, joten ihmeteltävää riitti kaiken kiinnostavan sisällön lisäksi. Oli hienoa kuunnella kreikankielistä luentoa kuulokkeiden kautta englanniksi simultaanitulkattuna ja vähemmän hienoa huomata, että ateenalaisen hienostokoulun yleisessä naistenvessassa oli pöntön sijaan reikä lattiassa.

Puheen pitäjä: älä tee näin

Konferenssi oli kaksikielinen, joten osallistujista kaikki, joiden äidinkieli oli jokin muu kuin kreikka, joutuivat puhumaan englantia. Tämä houkutteli joitakin kansainvälisiä vieraita tekemään pahimman mahdollisen virheen: viikonlopun aikana kuuntelin parikin englanninkielistä esitelmää, jotka luettiin suoraan paperista.

Ei-natiivit puhujat pahoittelivat aluksi omaa huonoa kielitaitoaan ja alkoivat sitten ladella ulkoa opeteltuja, tieteellistä jargonia sisältäviä puheitaan, joista yleisössä istunut ei-natiivi ei meinannut saada selkoa monestakaan eri syystä. Ensinnäkin tieteelliselle tekstille tyypilliset rakenteet ovat usein kuulijan korvaan liian monimutkaisia.

Toiseksi puheen sisällön ymmärrettävyyteen vaikuttaa myös puheen rytmi ja painotukset oikeissa kohdissa – jos puhuja ei tiedä, mitä yrittää sanoa, hän ei osaa rytmittää sanomaansa oikein. Sama pätee sivistyssanoihin, joita ei itse ymmärrä eikä osaa siksi lausua.

Viestinsä välittymisestä epävarmaa esiintyjää on myös vaikea katsella, sillä vaivaantuneisuuden tunne yleensä välittyy yleisöön asti. Ei voi kuin todeta, että Eduketun Esiintymisjännityskoulutuksesta olisi ollut monelle konferenssin puhujalle hyötyä!

Tee näin

Onneksi suurin osa konferenssin puhujista sentään tajusi käyttää sellaista kieltä, jota itsekin ymmärtävät. Kas, siinä avain onnistuneeseen viestintään!

Neuvoni siis kaikille kielitaidostaan epävarmoille akateemikoille kuuluu näin: kannattaa joko opetella ja sisäistää kaikki hienot termit ja rakenteet ennen esiintymistilannetta tai sitten selittää asia omin sanoin. Jos ei itse tajua, mitä puhuu, ei sitä todennäköisesti tajua kukaan muukaan. Silloin kaikki puheen valmistelemiseen nähty vaiva valuu vessanreiästä viemäriin.

Sama neuvo pätee oikeastaan kaikille esiintyjille peruskoululaisista presidenttiin. Jos tehtävänä on selittää luokkatovereille, mitkä ovat viron kielen ominaispiirteet, ei kannata lukea vastausta suoraan Wikipediasta, jos ei itsekään tiedä, mikä on puolisuppea illabiaalinen keskivokaali tai astevaihtelun perussääntö.

Parhaan konferenssipäivän surkea päätös

Konferenssi oli erittäin antoisa yhtä takaiskua lukuun ottamatta. Lauantai-iltana matkustin väsyneenä mutta onnellisena bussilla majapaikkaani. Kyydistä noustuani huomasin, että joku ovela pitkäkyntinen oli vienyt kännykän käsilaukustani.

Kuvittelin pitäneeni laukusta koko ajan huolta, mutta ikävä kyllä näin pääsi silti käymään. Sinne katosivat muun muassa kaikki päivän aikana ottamani valokuvat. Onneksi olin sentään yhden selfien ehtinyt postata someen – ja onneksi kaikki muistiinpanot oli kirjoitettu kynällä lehtiöön!

Ateenan konferenssi -sarjan seuraava osa julkaistaan ensi viikolla. Pysy kuulolla, niin saat tietää, mitä Maria oivalsi viime hetkellä, minkälaisia ongelmatilanteita peliriippuvuus voi aiheuttaa lapsiperheissä ja miten päättyi foorumiteatterityöpajassa esitetty kosinta. Edellisen postauksen pääset lukemaan täältä.

Julkaistu

Terveisiä Kreikasta, Australiasta, Turkista, Hollannista ja Slovakiasta!

Maria kävi viime viikonloppuna Ateenassa ja osallistui siellä järjestettyyn kansainväliseen draamakonferenssiin. Lue, mikä aiheutti suomalaisessa opettajassa kateutta slovakialaista kollegaa kohtaan ja minkälaisen yllättävän ongelman eteen vankilateatterin ohjaaja voi joutua!

Viikonlopusta riitti aineksia yhteensä neljään blogikirjoitukseen. Tämä on osa 1/4.

 

Kreikan draama- ja teatteriopetuksen liiton 20-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn konferenssin avasi IDEAn (International Drama and Theatre Education Association) australialainen puheenjohtaja Robin Pascoe, joka korosti puheessaan johonkin kuulumisen merkitystä ihmiselle.

Yhdessä tekeminen on draaman peruselementti, eikä konferenssiviikonloppunakaan tarvinnut yksin puurtaa. Paikalle oli saapunut draama- ja teatterikasvatuksen parissa työskenteleviä ihmisiä ympäri Kreikkaa ja ympäri maailmaa.

Konferenssin ohjelma oli monipuolinen: työpajoja oli tarjolla yhteensä viitisenkymmentä erilaista, ja niistä kahden kiinnostavimman valitseminen oli erittäin vaikeaa.

Sain kunnian ohjata itsekin yhden työpajan, jossa käsiteltiin digitalisaation mukanaan tuomia ongelmia foorumiteatterin keinoin. Kerron lisää työpajoista myöhemmin tässä blogissa.

Vankilateatterin positiivinen ongelma

Työpajojen lisäksi ohjelmassa oli erilaisten teemojen ympärille rakennettuja keskustelutilaisuuksia. Eräässä puhuttiin draaman/teatterin mahdollisuuksista ja haasteista sosiaalisen intervention välineenä.

Kuulimme mm. Peloponnesoksen yliopiston hyvin onnistuneesta vankilateatterihankkeesta, josta sekä vangit että ohjaajat kokivat saaneensa positiivista energiaa. Ongelma, jota ei ollut osattu huomioida etukäteen, oli myös positiivinen: pitkään harjoiteltu esitys epäonnistui, koska moni näyttelijöistä vapautui jo ennen ensi-iltaa.

Mietityttämään jäivät keskustelussa esille nousseet kysymykset: Miksi pakolaisten kanssa toteutetut draama-/teatteriprojektit keskittyvät aina lähinnä vain suvaitsevaisuuden lisäämiseen? (Vaikka sekin on tietenkin tärkeää!) Miksei koskaan kysytä, mistä pakolaisuus johtuu ja kuka siitä hyötyy? Mitä me voisimme tehdä sen asian eteen, että sodat ja ilmastonmuutos saataisiin pysäytettyä?

Näihin kysymyksiin vastaaminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Mutta ainakin jokainen opettaja voi omalla työllään suoraan vaikuttaa siihen, että tulevaisuuden päättäjistä kasvaa vuorovaikutustaidoiltaan kyvykkäitä aktiivisia kansalaisia.

Slovakiassa ei pakollisia VESO-päiviä

Opin myös kiinnostavia faktoja muista maista: Turkissa yliopiston opettaja joutuu kursseja suunnitellessaan ottamaan huomioon, että samalla kurssilla voi olla eri uskontokuntia, etnistä alkuperää tai poliittisia puolueita edustavia opiskelijoita; yli näiden rajojen menevät ryhmätyöt saattavat olla jopa täysin mahdottomia toteuttaa.

Hollannissa taas draamaopettajan koulutukseen kuuluu pakollinen työharjoittelujakso ulkomailla, sillä Hollanti on niin pieni maa, että kansainvälinen yhteistyö on lähes välttämätöntä.

Suomalaisen opettajan näkökulmasta kuulosti vähän kadehdittavalta se, että Slovakiassa opettajat saavat kuuden prosentin palkankorotuksen koulutuksiin osallistumisesta. Kun nyt Suomessa kuitenkin VESO-päivät sekä yt- ja kiky-aika sisältyvät opettajan kuukausipalkkaan, kannattaa panostaa pakollisten koulutusten laatuun. Eduketun laatukriteerit takaavat, että jokainen järjestämämme koulutus on toiminnallinen, innostava ja käytännönläheinen. Lue lisää täältä.

Ateenan konferenssi -sarjan seuraava osa julkaistaan ylihuomenna. Pysy kuulolla, niin saat tietää, minkälaiset vessat ateenalaisessa hienostokoulussa on, miksi konferenssista saatiin blogiin vain yksi valokuva ja mikä on Marian mielestä pahin konferenssimoka.

Julkaistu

Älä anna oikeinkirjoitusmurheiden estää kirjoittamista!

Kirjoittaminen on puuhaa, johon on kummallisen helppo kehittää esteitä. Tavallisia kirjoittamisen esteitä ovat esimerkiksi aikapula, perfektionismi tai virheiden ja epäonnistumisen pelko. On myös todella tavallista juuttua kiinni oikeakielisyyteen sen sijaan, että pystyisi keskittymään sisältöön.

Monelta meistä vaaditaan paljon kirjoittamista. Usein työ on keskellä tekstejä. Joka päivä on kirjoitettava jotain – esimerkiksi sähköposteja, hakemuksia, tiedotteita ja raportteja. Myös vapaa-aika on usein tekstien täyttämää. Vähintään puhelimen viestisovellus vaatii näppäilemään.

On myös paljon niitä, jotka haluaisivat kirjoittaa enemmän. Kouluaikojen kielenhuollon tunneilta on kuitenkin saattanut jäädä mieleen vain pieniä yksityiskohtia, ja oikeinkirjoitusvirheiden pelko syö kirjoittamisen halua.

On kurjaa ja myös turhaa, jos oikeinkirjoitusmurheet estävät kirjoittamisen. Oikeinkirjoittamisen esteistä on kuitenkin mahdollista päästä yli.

Kaikkein tärkeintä kielenhuoltoa on hyvin kirjoitetun tekstin lukeminen. Sillä tavalla oikeakielisyyden malli kaivertaa itsensä selkäytimeen saakka. On myös tärkeää kirjoittaa aina vain enemmän ja enemmän. Hyödyllistä on myös se, että keskittyy kielenhuoltoon tietoisesti. Ottaa selvää säännöistä ja palaa niihin kirjoittaessaan.

Voi kuitenkin olla hankalaa päästä alkuun. Kuinka voi tietää, mistä aloittaa, jolleivät oman tekstin pulmakohdat ole tiedossa? Kuinka voi tietää, mitkä ovat tekstin luettavuuden kannalta tärkeimpiä kielenhuollon asioita?

Vinkkejä kielenhuoltoa kertaavalle
  1. Hakukone auttaa

Googlata vai guuglata? Enää vai enään? Jolleivat vai jolleivät? Yksinkertaisissa kielenhuollon ongelmissa hakukone on ystävä.

  1. Netistä löytyy hyviä kielenhuollon sivuja
  1. Netistä löytyy myös koululaisille tarkoitettuja harjoituksia, joista aikuinenkin saattaa oppia uutta
  1. Youtube on väärällään apua

Youtubesta löytyy paljon videoita, joissa selitetään oikeinkirjoitusasioita.  Tarkista esimerkiksi Kotus-kanava https://www.youtube.com/channel/UCAP9IceTLa4MKdsabT6snvA

  1. Osallistu Eduketun Pakene oikeinkirjoitusongelmia -koulutukseen

Eduketun Pakene oikeinkirjoitusongelmia! on koulutus, jossa opiskellaan ja harjoitellaan kielenhuollon perussääntöjä pakopelin avulla. Koulutuksen kesto on 2 x 45 minuuttia. Tilaa koulutus itse tai vinkkaa yhdistystäsi, yritystäsi, oppilaitostasi tai harrastuspiiriäsi suositusta koulutuksestamme. Lisätietoja koulutuksesta: noora@edukettu.com.

 

 

 

Julkaistu

Pakopeli huomion keskipisteenä vai oppimisen apuvälineenä?

Äidinkielen tunneilla käsitellään joka ikisellä vuosiluokalla kielenhuoltoa. Kielenhuollosta on superhelppoa tehdä samanlainen tylsä opiskelujakso joka vuodelle: Jokaiselle tunnille teemaksi uusi sääntö. Alkuun pieni opettajajohtoinen keskustelu säännöstä. Harjoituksia, kotiläksyjä ja jakson loppuun koe.

Silläkin tavalla oppii, mutta kielenhuolto pakkaa jäämään luonnollisesta tekstimaailmasta erilliseksi nippelitietojen kokoelmaksi. Oppilaitakin on kovin hankala motivoida pilkkusääntöjen pariin!

Kaikissa oppiaineissa on taatusti sisältöjä, jotka ovat kyllä todella hyödyllisiä mutta joiden käsittely ei motivoi oppilaita sen paremmin kuin opettajiakaan.

Pahimmillaan sekä oppilaat että opettaja haluaisivat vain paeta kielenhuoltotunneilta. Ehkä heille voisi tarjota siihen mahdollisuuden pakopelin avulla.

Pakopelin suunnitteleminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Sen luominen voi olla raskas projekti. Tekemisessä voi mennä kauan eikä sen kokoaminenkaan ole välttämättä nopeaa ja helppoa. Rekvisiitta saattaa vaatia rahaa, eikä sen kantaminen luokkahuoneesta toiseen ole ihan yksinkertaista.

Viekö oppimisen pelillistäminen huomion itse asialta?

Mielestäni oppimista varten tehdyn pakopelin suurimpana riskinä on se, että se vie huomiota itse asialta. Olisi ihanaa keksiä peliin monenlaisia jännittäviä ja hoksaamista vaativia asioita. Jokainen uusi vihje voisi löytyä uudella tavalla. Luokkahuonekin olisi mahtavaa sisustaa pakopeliä varten innostavaksi.

Innostuessakin on tärkeä muistaa aikarajat. Oppituntien suunnitteluun ei voi käyttää määräänsä enempää aikaa. On kohtuutonta, jos yhden kokonaisuuden suunnittelu ja pystyttäminen vie tunteja. Liian ison kokonaisuuden pystyttäminen saattaa lopulta tylpistää varsinaista aihetta käsittelevät tehtävät liian minimaalisiksi.

Oppituntejakin on opittavaan asiaan nähden käytössä aina liian vähän. Oppilaiden huomio kannattaa siis suunnata tärkeimpään. Siis opittavaan asiaan. Sekin on hyvä aina muistaa, että pakopelin sääntöjen opetteluunkin kuluu yllättävän paljon aikaa.

Voiko pakopeli olla yksinkertainen?

Ajattelen, että on tärkeää erottaa viihteellinen pakopelaaminen opetuksen pelillistämisestä. Ensimmäisessä tavoitteena on todella viihtyä. Mutta mikä on opetuksen pelillistämisen tavoite?

Mielestäni sen tavoitteena on oikeastaan hämätä oppilaan motivaatiopulaa tarjoamalla uusi tapa oppia. Parhaimmillaan pelillistäminen motivoi ja auttaa painamaan asioita mieleen. Pahimmillaan se aiheuttaa luokkahuoneeseen kaaoksen, jossa kaikkien hermot kiristyvät ja jossa homman pointti katoaa kokonaan.

Jotta pakopeli toimisi sekä opettajan että oppilaiden kannalta mielekkäästi, siitä kannattaa tehdä mahdollisimman yksinkertainen. Pakopelin yksinkertaistaminen on monella tapaa hyödyllistä:

  • Oppilailta säästyy huomiokykyä itse asiaan eikä sääntöjä tarvitse jokaisen pelin kohdalla opiskella uudelleen.
  • Peli on helppo kuljettaa ja pystyttää eri opetustiloihin.
  • Peli keskittyy opittavaan asiaan eikä ylimääräisiin kikkoihin.
  • Yksinkertaista mallia on helppo toteuttaa useaan otteeseen vain tehtäviä ja taustatarinaa muuttamalla.
Pakene oikeinkirjoitusongelmia! Kielenhuoltoa kirjoittajille – pakopelit opetuksessa

Joulukuun Demoketussa tutustutaan pakopelin käyttämiseen opetuksessa. Tässä koulutuksessa aiheena on kielenhuolto, mutta pakopeli on mahdollista rakentaa myös muihin opittaviin asioihin ja oppiaineisiin. Tämä Demokettu on saavuttanut todella suuren suosion, ja me edukettulaiset olemme siitä todella iloisia.

Demokettu on Eduketun demokoulutus. Testaamalla koulutuksemme toimivuuden voimme taata koulutustemme laadun. Demokoulutuksen jälkeen tämä koulutus on osa koulutustarjontaamme.

Koulutuksen näkökulma räätälöidään kohderyhmän mukaan. Päähuomion kohteena voi olla joko pakopelien käyttäminen opetuksessa tai kielenhuolto.

Linkkivinkkejä:

Facebook-ryhmä Pakopelit opetuksessa: https://www.facebook.com/groups/161361931205537/

Ääres Eduscape: https://www.aares-suomi.com/

Kortesuo, Katleena: Pakohuone. Suunnittele, toteuta, pakene. Karisto 2018.

Julkaistu

Opettaja ja virheiden tekemisen taito

”Katsokaapa kaikki tätä nuorta neitoa, joka istuu niin hauskan näköisenä tässä luokan keskellä.”

Näin aloittaa yläasteen maantiedon ja biologian opettajani oppitunnin ja viittaa kommentillaan minuun. Olen juuri lukenut John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlan ja salaisesti ihastunut sekä kirjassa esiintyvään karismaattiseen meribiologiin että häntä muistuttavaan opettajaani, joka tosin kalojen sijaan tutkii lintuja. Luokkatoverini kääntyvät pulpeteissaan ja tuijottavat minua. Poskeni kipunoivat ja helahdan tulipunaiseksi.

”Tätä ilmiötä, joka hänen kasvoillaan tapahtuu, voidaan kutsua hyväksi pintaverenkierroksi. Tunnin aiheena onkin ihmisen verenkierto.” Nauramme, ja tunti alkaa. Minuakin naurattaa ja olen hyvilläni saamastani huomiosta. Kerron myöhemmin juttua hyvänä kaskuna eteenpäin.

En koskaan uskaltaisi alustaa omaa oppituntiani näin, ja hyvä niin. En tiedä tunsiko opettajani minut tarpeeksi hyvin vai oliko tarinan onnellinen loppu sattumaa. Jos esimerkkinä olisi ollut minua ujompi oppilas, olisi opettaja toiminut julmasti.

Hyvä pintaverenkiertoni on toki ärsyttänyt minua työurani varrella. Se ei kuitenkaan rajannut ammatinvalintaani: opetan sekä ohjaan teatteria ja luennoin yliopistolla vuorovaikutustaidoista tuleville opettajille ja asiantuntijoille. Punastelen välillä edelleen, mutta lasken siitä leikkiä, sillä olen huomannut sen rohkaisevan opiskelijoitani. En ole koskaan epäillyt ammatillista osaamistani siksi, että vereni kohisee kovaa. Minulle on käynyt hyvin.

Teetän yliopisto-opiskelijoiden vuorovaikutuskurssin lopuksi oppimispäiväkirjan, jossa asiantuntijoiksi ja opettajiksi valmistuvat pohtivat omaa oppimistaan ja vuorovaikutustaitojaan. Eräällä kurssilla kaikki opiskelijat olivat suoriutuneet kurssin aikana käytännön harjoituksista niin hyvin, että epäilin asettaneeni riman liian matalalle. Oppivatkohan he kurssilla mitään? Olivatko vuorovaikutustehtävät tarpeeksi haastavia?

Opiskelijoiden oppimispäiväkirjat kertoivat kuitenkin toista tarinaa. Moni kertoi kärsivänsä esiintymisjännityksestä ja että vuorovaikutustilanteiden pelko oli vaikuttanut paitsi yliopisto-opinnoista suoriutumiseen, myös ammatinvalintaan. Osa oli valinnut opettajalinjan sijaan asiantuntijalinjan juuri siksi, etteivät he uskoneet olevansa jännittämisensä takia opettajamateriaalia. Onneksi kurssin myötä monen opiskelijan käsitys itsestä ja omasta osaamisesta muuttui ja samalla omat ammatilliset mahdollisuudet näyttäytyivät entistä laajempina.

Miksi opiskelija ajattelee, ettei tiettyyn ammattiin voi opiskella, jos jännittää? Eivätkö he ole koskaan nähneet ammattilaisen pelkäävän mitään? Epäonnistuiko heidän oma opettajansa koskaan luokan edessä? Entä kuinka opettaja suhtautui siihen, jos opetus ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan?

Kumpi on oppimisen kannalta parempi, kokeilla rohkeasti uutta ja ajoittain epäonnistua, vai tähdätä taatusti toimivaan lopputulokseen?

Opiskelijani pelkäsivät epäonnistumista, naurunalaiseksi joutumista, virheiden aiheuttamaa häpeää ja uskottavuuden menettämistä, vain muutamia mainitakseni. Kuinka näistä peloista voisi vapautua ja rohkaistua uteliaasti kokeilemaan ilman virheiden pelkoa?

Ensi keskiviikkona 24.10. Demoketun aiheena on esiintymisjännitys. Koulutuksessa tarkastelemme kriittisesti mm. sitä, millaisia vuorovaikutustaitoja ja -strategioita todella opetamme (vai opetammeko taitoja ollenkaan). Kysymme, oppiiko oppilas, jos jokainen ryhmätyötilanne on pelkkää selviytymistä. Pohdimme, kuinka kouluaika voisi olla jännittäjälle jotain muuta, kuin suoriutumista piinallisista tehtävistä, jotta opettaja voisi antaa hänelle kaikista opetussuunnitelman osa-alueista arvosanan. Lokakuun Demoketun tavoitteena on antaa konkreettisia työkaluja vuorovaikutustaitojen opettamiseen, myös jännittäjille.

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Julkaistu

Ope, älä jää yksin ongelmiesi kanssa! Foorumiteatterista apua opettajien työhyvinvointiin

Jos opettaja uupuu, vaikutukset ulottuvat pitkälle. Opettajan loppuunpalamisesta ei kärsi vain opettaja itse vaan koko työyhteisö sekä oppilaat ja heidän perheensä. Viime sunnuntaina järjestetyssä kaikkien aikojen ensimmäisessä Demoketussa aiheena oli opettajien työhyvinvointi, jota käsiteltiin foorumiteatterin keinoin. Foorumiteatteri on soveltavan teatterin menetelmä, jonka avulla voidaan ratkaista oikeassa elämässä kohdattuja ongelmatilanteita.

Demoketun osallistujat saivat tehtäväksi jakaa pienryhmissä omia tarinoitaan työelämän haasteista. Ryhmän omista kokemuksista koostettiin pieni näytelmä, joka esitettiin muille. Lopputuloksena nähtiin kaksi erilaista näytelmää, joissa esiin tulleita ongelmia yritettiin ratkaista yhdessä foorumiteatterin keinoin.

Ensimmäisen esityksen päähenkilö oli nuori opettaja, joka aloitti syksyn intoa puhkuen uudessa koulussa. Vanhemmat kollegat kuitenkin halveksuivat opettajan innostusta ja toisaalta esittivät kohtuuttomia vaatimuksia siitä, mitä kaikkea jo olisi pitänyt osata. Huoltajat olivat päähenkilön kimpussa vaatien kuka mitäkin: laadukkaampaa opetusta, vähemmän läksyjä, pedagogisia asiakirjoja.

Kun lähdimme ratkomaan päähenkilön kohtaamia haastavia tilanteita foorumiteatterin avulla, saimme huomata, että pienilläkin asioilla on väliä. Tervehtiminen, silmiin katsominen, toisen kuunteleminen ja ystävällinen äänensävy ovat avaimia onnistuneeseen vuorovaikutukseen.

Toisessa näytelmässä näimme kohtauksen koululuokasta, johon mahtui monenlaisia oppijoita. Päähenkilönä oli opettaja, joka ei millään ehtinyt yksin vastaamaan kaikkien tarpeisiin. Resurssit menivät levottomien ja turhautumistaan ääneen purkavien oppilaiden auttamiseen. Oli sydäntä särkevää nähdä, kuinka luokan hiljainen oppilas jäi täysin huomiotta.

Kokeilimme monenlaisia keinoja, joiden avulla luokassa jokainen, opettaja mukaan lukien, suoriutuisi koulupäivästä mahdollisimman hyvin. Jälleen havaitsimme, kuinka tärkeää on jo pelkästään toisen ihmisen huomioiminen. Se ei kuitenkaan aina riitä, vaan usein opettaja tarvitsee työnsä tueksi myös muita aikuisia.

Soveltavassa teatterissa tärkeintä on erilaisten tilanteiden näkyväksi tekeminen ja se, että pääsemme kokeilemaan sellaisiakin rooleja ja toimintamalleja, joita emme muuten ehkä pääsisi. Sunnuntaina jouduimme toteamaan, että kaikkia ongelmia ei ole yksinkertaista tai välttämättä edes mahdollista ratkaista. Mutta jo se, että pääsimme jakamaan vaikeita kokemuksiamme ja löysimme toisistamme vertaistukea, tuntui voimaannuttavalta.

Foorumiteatterin kehittäjä, brasilialainen Augusto Boal, kutsui menetelmää myös sorrettujen teatteriksi. Nimi viittaa siihen, kuinka metodin avulla on mahdollista tuoda esiin yhteiskunnallista sortoa ja antaa ääni myös niille, joita eniten syrjitään. Foorumiteatterin ei silti aina tarvitse olla vakavaa tai yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Sitä voi käyttää pienempienkin ongelmien ratkaisemiseen. Vaikkapa vieraan kielen tunnilla voidaan harjoitella asiakaspalvelutilanteissa käyttäytymistä tai kohteliaisuusfraaseja foorumiteatterin keinoin.

Haluaisin vielä kiittää jokaista Demoketun osanottajaa rohkeasta heittäytymisestä ja intensiivisestä läsnäolosta. Toivon, että työssä jaksamiseen saatujen konkreettisten vinkkien lisäksi koulutukseen osallistuneet opettajat uskaltaisivat kokeilla foorumiteatteria myös omien oppilaiden, kollegoiden tai vaikka huoltajien kanssa. Ongelmien ratkaiseminen yhdessä on niin paljon helpompaa kuin yksin!

Julkaistu

Ketutuksesta syntyi Edukettu

“Osallistuin iPad-koulutukseen, jossa oli tarkoitus harjoitella uusien laitteiden pedagogista käyttöä. Monille kollegoille jo laitteen käynnistäminen ja salasanan oikein syöttäminen oli haasteellista. Kun lopulta kaikkien pädit oli saatu toimintakuntoon, ei kouluttajamme, it-alan ammattilainen, osannut antaa yhtäkään käyttökelpoista vinkkiä liittyen mobiilioppimiseen vaan keskittyi esittelemään laitteen teknisiä ominaisuuksia. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä koulussa tehdään ja miten iPad toimii opetuksen työkaluna. Tästä turhautuneena ilmoittauduin oman aineeni opettajille suunnattuun digikoulutukseen, johon pyydettiin ottamaan oma laite mukaan. Laitteilla ei kuitenkaan monta tuntia kestäneellä luennolla tehty mitään.”

”Olen osallistunut useaan koulutukseen, joissa luennoitsijana on ollut akateeminen asiantuntija. Koulutuksen aikana vaikutun puhujan näkemyksistä ja tietotaidosta, sillä hän sanallistaa täydellisesti oman kokemukseni siitä, mitä alallamme kaivataan ja miksi. Palattuani työpaikalleni tunnen vain syyllisyyttä ja häpeää, sillä en tiedä, kuinka ryhtyä toteuttamaan luennoitsijan hienoja ajatuksia oman opetusryhmäni kanssa. Tunnen olevani epäpätevä valeopettaja, jonka osaaminen ei vain riitä. Myöhemmin ymmärrän, ettei luennoitsijakaan tiennyt toteuttamisesta mitään, sillä hän on opettanut vain akateemisia oppijoita, joiden opiskelu-, oppimis- ja kielitaidot ovat hyvät. Minun oppilaillani ei ole näistä taidoista mitään.”

“Osallistuin suurin odotuksin koulutukseen, jossa käsiteltiin työssä tarvitsemaani tietoa eriyttämisestä. Kouluttaja pyysi kertomaan tapauksia, joissa on ollut ongelmia. Eräs kollega pyysi puheenvuoroa ja kertoi oppilaansa ongelmasta. Lopulta melkein koko koulutus käsiteltiin tämän yhden opettajan ongelmaa yhden oppilaansa kanssa. Kouluttaja ei osannut sanoa asiasta mitään yleistä vaan kehotti kaikkia täyttämään aina tarvittavia tuen lomakkeita ja keskustelemaan oman koulun laaja-alaisen erityisopettajan kanssa. Suoraan sanottuna olisin ehtinyt työpaikalla täyttää useammankin lomakkeen samassa ajassa.”

Tällaiset turhauttavat koulutuskokemukset ovat Eduketun idean taustalla. Olemme innokkaita oppimaan uutta ja kehittämään työtämme opettajina. Yhdistimme voimamme ja aloimme suunnitella koulutusyhteisöä, jonka koulutuksista jäisi taatusti käteen tiedon lisäksi menetelmiä. Ajattelemme, että asioista on turha valittaa, jollei ole valmis itse tarttumaan toimeen. Me olemme valmiita!

Huomenna unelma ottaa pienen askeleen eteenpäin, kun järjestämme ensimmäisen Demokettu-koulutuksen. Olemme innoissamme ja meitä jännittää. Tiedämme ja toivomme, että jokainen huomiseen Demokettuun osallistuja lähtee koulutuksesta innostuneena ja mukanaan jotain työhönsä vietävää. On ihanaa aloittaa toiminta, joka unelmissamme muuttaa omalta osaltaan suomalaista koulutusmaailmaa.